Nähdä Montalbano ja Rooman paras muikkupaikka

Rooma on täynnään toinen toistaan mukavampia ravintoloita, joista saa hyvää ruokaa. Usein käyn samoissa, hyviksi havaituissa paikoissa. Tällä kertaa eksyin uusiinkiin. Sisilialaisesta vakipikaruokapaikasta l’Involtinosta olikin jo puhetta aiemmassa postauksessa.
Vatikaanin kirjaston (ja Pietarinkirkon) lähistöltä ei ruokapaikkoja puutu. Yleensä elän kirjastopäivinä kahvilla ja paninolla tai tramezzinolla (kolmioleipä), mutta poikkeuksellisesti suuntasin kollegan seuraksi Arlù-nimiseen ristoranteen, joka tarkoittaa trattoriaa työstetympiä annoksia ja sitä, että pöydillä on valkoiset liinat. Sisustus oli muutenkin yllättävän valkoinen, joten melkein luulin olevani jossakin ruotsinkielisessä pikkupaikassa, kustavilaistyylisessä talossa. Koska tuttavani on paikan vakioasiakas, kävi ainakin neljä tarjoilijaa tervehtimässä häntä, samoin paikan isäntä. Jokainen kävi kysymässä, olimmeko tyytyväisiä. Ja olimmehan me. Koska olen perso tryffeleille, valitsin päivän listalta tonnarelleja cacio e pepe con tartufo. Cacio e pepe on roomalainen peruspasta, jonka ainesosat ovat pitkä pasta (esim. spagetti), pecorino-juusto, suola, mustapippuri ja vesi. On aina hyvää! Oikein isoon nälkään voi vaatia secondon eli varsinaisen pääruuan. Kuulostaa simppeliltä, mutta kokeilepa valmistaa tätä kotona! Olen tehnyt sen sata kertaa, mutta en ole koskaan onnistunut roomalaisten kokkien veroisesti. Sivumaku-blogin reseptiä en ole vielä kokeillut: jospa pippureiden paahtamisessa olisi se salaisuus?
Arlùn cacio e pepeen oli siis lisätty myös tryffeliä. Juuri sopivasti ohuina, mutta näkyisinä lastuina. Ja pippurisattumatkin olivat tavallista näyttävämpiä, mutta makuyhdistelmä oli harmonisuudessaan täydellinen. Tryffeli toimi solistina, mutta ei liian kovaäänisenä, juusto ja pippuri komppasivat juuri sopivasti, pastan pieni purutuntuma miellyttävä ja täysin oikea. Leipä oli itsetehtyä, kova- ja rapsakkakuorista ja sopivan sitkeää. Hyrisin onnesta koko aterian läpi, enkä kaivannut mitään muuta kuin vahvan kahvin jälkiruuaksi. (Kokeilin tässä kappaleessa ruokatoimittajien tyylilajia).

Seuraavaksi oli vuorossa perinteisempi trattoria Dal Pollarolo Piazza del Popolon kupeessa. Simppeli sisustus ja rempseä meininki, mikä näyttää vetoavan moniin tripadvisor-arvioijiin ”aitona trattoriana” (omistajat taitavat olla tanskalaisia, mutta mitä siitä). Meillä oli etukäteen tilatut annokset. Itse otin kasvisversion, joka oli sovellettu ilmoitetusta menusta. Esimerkiksi pääruoka sisälsi amatriciana-rigatonien lisäksi kurpitsarisottoa, johon olisin kaivannut hieman mausteita. Jälkiruuaksi pyysin pistaasitiramisua, mutta sain pinnalta hieman kuivahtanunutta sitruunatiramisua, joka oli kyllä muuten oikein hyvää. Ei se mitään. Pieni paikka ja paljon syöjiä kerralla, mutta tunnelma oli erittäin hauska. (Tässäkin kummallista arvostelua, ihan kuin olisin tärkeäkin ruokakriitikko, vaikka oikeasti olen vain nälkäinen turisti).
Mainittava on legendaarinen Alfredo alla Scrofa. Alfredo on ollut etnkin näyttelijöiden suosiossa. Siellä ovat vierailleet niin Joan Crawford, Jimi Hendrix, Frank Sinatra, Burt Lancaster, Brigitte Bardot kuin Sophia Lorenkin, joiden kuvia voi ihailla seinällä. Lopuksi ruokailijoille tuotiin paksu nahkakantinen kirja, johon sai kirjoittaa terveiset. Ja mitä syötiin? Koska tiesin, että pääruoka (tai tässäkin tapauksessa primo) tulee olemaan tujua, tilasin alkuruuaksi artisokka-carpaccion, mikä tarkoitti ohuita artisokkasiivuja, parmesaanilastuja ja rucolaa. Seuraavasta ruokalajista ei ollut epäilystä, sillä kaikki kymmenen syöjää ottivat talon erikoisen eli fettucine Alfredon. Ruokalajina erittäin simppeli: fettucineja, jotka on uitettu 20 grammassa Langhen alueen voita/henkilö sekä parmesaanissa (kaksi vuotta kypsytetyssä tietenkin). Fettucine oli yllättävän pehmeää, samoin maku.


Sen verran täyttävä annos, ettei kaivannut muuta kuin lämpimän, rusinoilla ja pinjansiemenillä höystetyn endiivisalaatin (scarola con uvetta e pinoli). Paolo valitsi seurueen jäsenten persoonallisuuden mukaan jälkiruokia ja minun osakseni tuli klassinen tuhatlehti eli mille foglie. Hän tietää, että tykkään keveistä jälkkäreistä ja mansikoista, erityisesti metsämansikoista (fragoline). Paolo ei itse luottanut persoonallisuusanalyysiinsä, vaan soitti ystävättärelleen, joka neuvoi ottamaan profiterolles eli minituulihattuja suklaakastikkeessa ja kermavaahdossa. Erinomaisia nekin olivat, kuohkeankeveitä, eikä liian makeita.

Uudenlaista, modernimpaa tyyliä edustaa esimerkiksi Bubi's. Sieltä saa neulamuikkuja! Ei vaineskaan - friteerattuja sardelleja (alici fritte), vähintään yhtä hyviä! :) Kun saapastelin paikalle, ulko-ovella tupakoi italialainen tuttava (kutsuttakoon häntä tässä vaikka Paoloksi), joka oli kutakuinkin pyörtymäisillään.  – Zingaretti, hän selvensi. Meni hetki, ennen kun hän pystyi selittämään (kohde oli vielä lähellä) ja kun vihdoin käsitin, että juuri paikalta poistunut mies oli komisario Montalbanoa näyttelevä Luca Zingaretti, oli jo liian myöhäistä. Mutta selvisipähän sekin, että sisilialaista poliisikomisariota ja dottorea näyttelee ehta roomalainen.

Jälkiruuista voinee mainita vielä Monte Biancon, jota kannattaa ehdottomasti maistaa, jos pitää kastanjan mausta. Monte Bianco viittaa tietenkin valkoiseen vuorenhuippuun (ranskaksi Mont Blanc). Ei muuta kuin vuoren huipulle kiipeilemään - maksaa vaivan ja energiaakin saa ihan mukavasti. :)


(Alunperin julkaistu Kodin Kuvalehden lukijablogina 29.1.2019).